Satu kummituksesta, joka pelkäsi pimeää

Uni alkoi hiipiä Liisan silmäluomien alle. Äiti antoi hyvänyönsuukon, sammutti valot ja sulki hiljaa huoneen oven. Hetken päästä Liisa havahtui läheltä kuuluvaan vaimeaan itkuun. Hän nousi istualleen ja sytytti yövalon. Kauhistus, kuinka hän pelästyi! Ovinurkkauksessa kyyhötti jotakin valkoista, joka ei voinut olla mikään muu kuin kummitus! Liisa oli melkein huutaa äitiä, mutta järkeili sitten, ettei kummitus, joka itkee, voi olla kovin vaarallinen.

"Mikä sinua noin itkettää?" kysyi Liisa. "Mi...minä pelkään pimeää...", nyyhkyttti kummitus. "Mutta sinähän olet kummitus!" "Vaikka... minä karkasin kummituskoulusta, kun siellä piti koko ajan kummitella pimeässä!" "Ei pimeässä mitään pelkäämistä ole", sanoi Liisa. "Katso vaikka tätä huonetta; tuolia, pöytää, kirjahyllyä. Aivan samassa paikassa ne ovat pimeässä kuin valoisassakin." Sen todistaakseen Liisa sammutti valon.

Juuri silloin äiti aukaisi oven ja kysyi: "Itkitkö sinä äsken?" "En! Se kuului varmaan naapurista", vastasi Liisa, joka ei enää halunnutkaan, että äiti olisi huomannut kummituksen.

Kummitus kökötti oven ja seinän välissä ja onnistui livahtamaan siitä äidin selän takakautta eteiseen. Siellä se huomasi pyykkikopan ja sukelsi valkoisten lakanoitten sekaan piiloon. Mutta voi sentään! Äiti tuli ja kaappasi pyykkikopan syliinsä. Kylpyhuoneessa hän tunki koko sen sisällön pesukoneeseen.

"Ulp! Gulp! Hulp!" huuteli kummitus. Vaan eihän sen ääntä kukaan koneen hyrskytykseltä kuullut. Linkouksessa kummitus meni niin pyörälle päästään, että tokeni vasta riippuessaan pihalla pyykkinarulla. Sinne äiti oli sen löyhäyttänyt levälleen muun lakanapyykin tavoin. Kummitus yritti ajankulukseen tehdä tuttavuutta vierustoveriensa kanssa, mutta lakanat tuntuivat olevan kovin vaitonaista sakkia. Ei niistä juttuseuraa saanut.

Aamulla äiti haki pyykit narulta, mutta kummitusparka joutui vielä yhteen koettelemukseen. Ihan kylmäpäisesti äiti työnsi sen mankelin likistykseen! Kaiken piinan ja järkytyksen jälkeen se päätyi alulakanaksi Liisan sänkyyn. Koska se oli vielä niin pieni kummitus, niin ei se aikuisten lakanaksi olisi edes riittänyt.

Liisa olikin jo ehtinyt miettiä, mihin kummitus oli joutunut. Sitä samaa asiaa hän pohdiskeli vielä pujahtaessaan saunan jälkeen puhtaitten lakanoitten väliin. Kun iltasatu oli jälleen luettu ja valot sammutettu, kuuli Liisa sängystään kummallista muminaa. Oli kuin joku olisi puhunut kilo pumpulia suussaan. Liisa kohotti tyynyä, ja heti puhe tuli selvemmäksi. "Hei!" sanoi kummitus, jonka naama oli pedatessa osunut justiinsa tyynyn alle. Sinne saman tyynyn alle työnsi Liisakin päänsä. Sitten kummitus kertoi koko järi-täri-värisyttävän pyykkiseikkailunsa.

Liisaa kummituksen kertomus rupesi naurattamaan niin, että hänen piti panna käsi suun eteen, jotta äiti ei olisi kuullut. Olihan se sentään aika hassua, että äiti oli tietämättään pyykännyt ja mankeloinut kummituksen! Eikä äiti edes uskonut kummituksiin! Ei edes pieniin, kiltteihin kummituksiin. "Saanko minä jäädä sinun luoksesi?" kysyi kummitus. Liisa muistutti, että siinä tapauksessa se ennen pitkää joutuisi taas pyykkipäivän kurimukseen. Mutta kummitus vannoi kestävänsä kaiken. Eikä se enää yhtään pelännyt pimeääkään, kun sillä oli sängyssä Liisa turvanaan. Niinpä Liisa vastasi: "Tottakai sinä saat jäädä!"

Siitä kiitollisena kummitus kertoi Liisalle joka ilta kummitusjuttuja. Eivätkä ne olleet yhtään pelottavia

Heikki ja keppihevonen

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Heikin keppihevonen Polle ei ollut mikään tehdasvalmisteinen muovipää. Polle oli tehty aidosta punaisesta villasukasta. Sen harja oli paksua, mustaa lankaa, sen nappisilmät katselivat maailmaa uteliaina ja vanhasta nahkarukkasesta leikatut korvat höröttivät tarkkaavaisina.

   Aivan Heikin kodin lähellä oli kallioinen kumpare, jolla kasvoi isoja ja pieniä puita. Niiden välistä kurkotti kohti valoa tuuheita pensaita, sammaleisia mättäitä ja monenlaisia kukkia. Vain Heikki ja Polle tiesivät pienen metsikön salaisuuden. Se oli nimittäin taikametsä. Heti, kun he pääsivät sen suojaan, muuttui Polle ihka oikeaksi, puhuvaksi hevoseksi.

   - Tutkitaanko, ettei linnunpoikasia ole tippunut pesistä? kysyi Heikki, kun he taas yhtenä päivänä ratsastivat taikametsään.

   - Ihaa, mainio ajatus! hirnahti Polle.

   Erään kerran he tosiaan olivat löytäneet pesästä tippuneen peiponpoikasen. Pollen avulla Heikki oli päässyt kiipeämään sen verran, että oli saanut linnun takaisin pesäänsä. Nyt pudonneita poikasia ei onneksi näkynyt.

   Sen sijaan oravat valpastuivat heti ratsukon nähdessään. Ne olivat oppineet, että Heikillä oli aina taskut täynnä maapähkinöitä. Joskus äiti ihmetteli, mihin Heikki sai uppoamaan sellaisen määrän pähkinöitä.

   - Polle syö niitä, oli Heikki selittänyt.

   Äiti ei ollut muistanut toista hevosta, joka olisi rakastanut niin suunnattomasti pähkinöitä - ei ainakaan keppihevosta. Mutta eihän Pollea muutenkaan voinut verrata muihin hevosiin!

   - Oijoi! huomasi Polle.  - Joku typerys on sohinut muurahaispesää!

   Niinpä olikin! Heikki vetäisi kekoon työnnetyn karahkan pois. Pesän korjaaminen hienoine käytävineen ei tietenkään Heikiltä onnistunut, mutta hän kantoi monta kourallista kuivia neulasia keon viereen.

   - Tästä niillä on lyhyempi matka raahata pesänkorjaustarvikkeita, hän järkeili.

   Polle nyökytteli päätään ja sanoi:

   - Ihaa!

Muutoin taikametsän asiat näyttivät olevan hyvin. Siitä tyytyväisinä Heikki ja Polle makoilivat auringon lämmittämällä kalliolla ja seurasivat lintujen kiireitä, kun ne pyydystivät hyönteisiä poikasilleen. Myös kimalaisilla riitti touhua, kun ne pörräsivät kukissa mettä keräämässä. Siinä he olisivat voineet köllötellä pitempäänkin, ellei oma vatsa olisi ilmoittanut ruoka-ajan lähestymisestä.

   Ratsukon kotimatkalla tapahtui sitten jotakin kauheaa! Polle astui kivestä irronneen sammaltupon päälle, kavio lipsahti ilkeästi kallion koloon ja sekä Polle että Heikki putosivat rysähtäen alas rinnettä. Heikki selvisi parilla pintanaarmulla, mutta alimmaiseksi jääneen Pollen jalka vinksotti melkein irtipoikki. Polle hirnahteli kivusta, ja Heikki purskahti itkuun.

   Silloin jostakin kivenkolosta puikahti pikkuinen äijä, joka sanoi olevansa menninkäinen. Se oli pitkään seurannut, miten hellästi Heikki ja Polle olivat aina huolehtineet metsästä ja sen asukkaista. Nyt se halusi vuorostaan auttaa.

   Menninkäinen keräsi nipun tuoreita kasvinlehtiä ja neuvoi Heikkiä, miten niistä tehdään hoitava rohdoskääre Pollen jalkaan. Samalla menninkäinen itse pyöritteli ohuesta pajunvitsasta köyttä, jolla kääre sidottiin hyvin paikalleen. Varovasti astuen Polle pystyi nilkuttamaan kotiin.

   Pihamaalla äiti ihmetteli lehtituppoa keppihevosen varren päässä. Paljastamatta taikametsän ja menninkäisen salaisuutta Heikki kertoi, miten Polle oli kompastunut.

   - Voi Polle-ressua! sanoi äiti ja totesi, että puinen harjanvarsi oli tosiaankin pahasti murtunut. - Toivottavasti kääre auttaa, hän lisäsi vähän salaperäisen näköisenä.

Aamulla, kun Heikki heräsi, nojaili Polle sängynkaiteeseen hyväntuulisen näköisenä. Side oli pois ja keppi ihan ehjä!

   - Äiti, äiti! Se mennink... ei kun minun kääre auttoi! kiljui Heikki riemuissaan ja juoksi näyttämään Pollea äidille.  - Katso vaikka, se on parantunut!

   Äiti silitti Heikin pörröistä päätä ja sanoi hymyillen:

   - Sehän on melkein kuin olisi saanut uuden varren! Jospa sinusta tulee isona eläinten parantaja.

Kylmä kivi

Kun Kaisa ensimmäisen kerran kuuli kylmästä kivestä, oli kesä vielä kukkeimmillaan. Päivä rävötti helteisen kuumana ja taivas oli kuulakas. Pihanurmella pyöri kastelulaite. Sen pisarat kimaltelivat auringon kilossa sateenkaaren kaikissa väreissä. Kaisa kirmaili suihkun alla edestakaisin, niin että vesihelmet jäivät välkehtimään iholle kuin timantit. Niitä oli kiva käydä sormin napsauttelemassa ukin paljaalle rintamukselle. Juuri silloin ukki yllättäen sanoi:

   - Huomenna sitten Jaakko heittää kylmän kiven veteen.

   - Miten niin? kummasteli Kaisa.

   - No, se Jaakko on sellainen veitikka. Sillä on tapana nimipäivänään jäähdytellä uimavedet, nauroi ukki.

   Kaisaa ei naurattanut yhtään. Kesäähän oli jäljellä vaikka kuinka! Samassa hän teki päätöksensä: Meidän järveen semmoinen Jaakko ei kyllä kiviään heittele, sanokoon aikuiset mitä tahansa.

Jo aikaisin aamulla Kaisa istui kotijärven rannassa kivimöljällä. Uskollinen vahtikoira Musti tökötti vieressä korvat höröllään. Eikä heidän siinä kauan tarvinnut odotella, kun ruskankirjavaan pellavapaitaan pukeutunut roteva nuorukainen lähestyi rantaa. Käsissään tulija kannatteli kivenmöhkälettä, joka täytti koko hänen sylinsä.

   - Tuon  täytyy olla Jaakko, sanoi Kaisa ja supatti jotakin Mustin korvaan.

   Musti ampaisi kohti kulkijaa, hyppi tämän ympärillä ja haukkua rätkytti ilmoittaen siten, ettei ollut suotavaa tulla vahtikoiran reviirille. Yllätettynä Jaakolta putosi kivi rantahietikolle niille sijoilleen. Eihän se siinä edes kastunut, mutta outo tilanne hämmensi nuorukaista ja hän pinkaisi pakoon. Tehtävä jäi puoliväliin, mutta ei sille mitään mahtanut. Varmuuden vuoksi Musti haukahti vielä muutaman kerran, vaikka Jaakko oli jo rantatörmän päällä ja häviämässä lähimetsän siimekseen.

   - Hyvä koira! kehui Kaisa Mustia, kun Jaakosta ei näkynyt enää tuohivirsun vilaustakaan.

   Mutta kivi oli yhä Kaisan ja Mustin ongelmana. Nyt se rönötti rannalla vaarallisen lähellä vesirajaa. Jos vesi nousisi,  niin kivi kastuisi ja kylmentäisi järven kaikesta huolimatta. Kaisa mittaili katseellaan möhkälettä, veti sitten syvään henkeä, kumartui kädet kiveä vasten ja rupesi kaikin voimin kierittämään sitä kauemmaksi. Jaakon kylmä kivi oli niin kylmä, ettei Kaisan kärsinyt pitää kämmeniään sen pintaa vasten kuin hetken kerrallaan. Vähän väliä sormet piti upottaa Mustin tummaan turkkiin, joka auringossa lämpeni kuin patteri talvipakkasella. Otsa hiessä ja kädet palelluksissa Kaisa änkesi ja vänkesi ja sai kuin saikin kiven siirtymään pätkän kerrallaan. Viimein se oli piilossa pusikon suojassa.

   Innokkaana Musti auttoi kylmän kiven kätkemisessä. Se kantoi hampaissaan puista pudonneita karahkoita Kaisalle, joka peitteli kiven huolellisesti. Oksien ja risujen päälle Musti kuopaisi takajaloillaan kuivuneita lehtiä, joita oli kertynyt pensaitten juurille. Piilopaikka oli lopulta niin taitavasti naamioitu, ettei edes Jaakko voisi löytää kiveään.

   Urakan jälkeen parivaljakko pulahti järveen. Vesi oli ihanaa! Kaisasta ja Mustista tuntui kuin he olisivat kellineet luontoäidin lämpimässä sylissä. Siitä oli kiittäminen pelkästään heitä itseään!

Ensin koko kylän lapset olivat riemuissaan, kun uimakausi jatkui ja jatkui. Syksy ehti vaikka kuinka pitkälle, ja vesi oli aina vain yhtä lämmintä. Lopulta satoi jo lumi maahan, mutta järvi höyrysi kuin lämminvesikattila. Jäästä ei ollut tietoakaan. Siinä vaiheessa lapset tosin alkoivat napista, sillä ennen talvisin oli järven jäällä ollut luistinrata.

   Vanhat ihmiset herkesivät ensi alkuun kuiskuttelemaan ihmeestä. Eihän järvi koskaan aikaisemmin ollut pysynyt sulana talvipakkasilla. Mutta kun tilanne yhä vain jatkui samanlaisena, niin yks sun toinenkin alkoi puhua kasvihuoneilmiöstä.

   - Sen siitä saa, kun ihminen omin päin menee sorkkimaan luonnon kulkua! he sanoivat paheksuen.

   Kaisan korvia sanat kuumottivat. Hyväähän hän oli tarkoittanut. Kesällä kaikki oli tuntunut ihan toisenlaiselta. Nyt omatunto soimasi ja vaati tunnustamaan, mutta häpeä lepäsi harteilla raskaana kuin Jaakon kylmä kivi. Mustikin aisti, että jokin oli pahasti pielessä. Se kävi alakuloiseksi, sen häntä ei enää vispannut innokkaana tervehdykseen eikä sen haukussa ollut samaa puhtia kuin ennen.

   Elettiin jo sydäntalvea, kun Kaisa rohkaisi mielensä ja sai kerrotuksi ukille, mitä oli tehnyt.

   - Muistatko sinä vielä sen kiven paikan? kysyi ukki.

   - Muistan, vastasi Kaisa.

   - Ei meillä sitten mitään hätää ole, rauhoitteli ukki ja haki rautakangen liiteristä. Yhdessä he lähtivät rannalle perässään Musti, jonka häntä näytti huiskivan jo aavistuksen verran pystymmässä.

   Järven nostattamasta usvasta huolimatta kivi löytyi lumen alta täsmälleen samasta paikasta, mihin Kaisa ja Musti olivat sen piilottaneet. Kangella ukki pyöritteli sen möljän nokalle, ja siitä kivi humpsautettiin yhteistuumin usvaiseen järveen. Siinä möljällä ukki - vain sen yhden ja ainoan kerran - katsoi Kaisaa ensin kulmakarvojensa alta ja sanoi:

   - Muistathan, ettet enää toista kertaa ryhdy muuttelemaan luonnon järjestystä.  

   Vaikka Kaisa oli opetuksensa saanut jo muutenkin, pani ukin vakava ääni hänet vilpittömästi ja katumusta tuntien lupaamaan, että se sai jäädä viimeiseksi kerraksi.

Seuraavana aamuna järven pinnassa oli jo ohut jääriite. Se paksuni nopeasti ja peittyi lopulta valkoiseen lumivaippaan. Kun luistinrata vihdoinkin saatiin auratuksi jäälle, huusivat kaikki lapset hurraata. Ja vanhat ihmiset siunailivat, että luonto oli sittenkin löytänyt oikean järjestyksensä.

Satu peikosta, joka ei halunnut oppia mitään

Olipa kerran pikkuinen peikkopoika Ville, joka oli juuri siinä iässä, että hänen piti mennä kouluun. Mutta Villestä koulu oli ihan typerä paikka. Hän ei halunnut oppia mitään! Hän ei keksinyt ainoatakaan syytä, miksi kunnon peikko joskus tarvitsisi sellaisia asioita. Kaikki tunnit hän istui mörkkinä kädet tiukasti korvilla eikä halunnut kuunnella mitään, mitä opettaja puhui. Kun syksy oli jo pitkällä ja toiset peikkolapset osasivat vaikka mitä, ei Ville osannut yhtikäs mitään. Hän ei edes tuntenut kirjaimia. Ja laskeakin hän osasi vain kolmeen.

Yhtenä päivänä, kun Villeä ei kuulunut kouluun ollenkaan, panivat opettaja ja peikkolapset pörröiset päänsä yhteen ja laativat ovelan suunnitelman. Sen päätähti oli Ville, ja päätähti oli tarkoitus saada innostumaan koulutyöstä.

Niinpä seuraavana päivänä opettajanpöydän kulmalla koreili iso vasullinen herkullisia sieniä. Jokainen saa vuorollaan hakea tästä viisi sientä, sanoi opettaja. Sienet olivat Villen suurta herkkua. Vesi kielellä hän katseli meheviä tatteja ja lampaankääpiä ja kullankeltaisia kanttarelleja. Kunnes hän kauhukseen muisti, että eihän hän osaa laskea viiteen!  Kun Villen vuoro tuli noutaa omansa, hän nolona sanoi: Kiitos, mutta minä en välitä sienistä.

Koulun jälkeen kotimatkalla Ville huomasi, että metsätien varteen oli pystytetty viitta. Siinä luki jotakin ja nuoli viittasi suuntaan, johon kaikki muut näyttivät innokkaina poikkeavan. Ville oli jo kääntymäisillään toisten perään, kun hänen mieleensä tuli, että hänestä tehtiin vain pilaa. Polun päässä olisi varmaan joku naurukuoro, joka höröttäisi sille, ettei Ville ymmärtänyt viitassa ollutta sanomaa.

Mahdolliset koulukavereitten kataluudet mieltä kalvaen Ville istui tienpenkalla ja pureskeli heinänkortta. Siihen tupsahti peikkotyttö Annikka, joka oli ehtinyt jo polkua takaisin ja ihmetteli: Mikset sinä tullut? Siellä sai syödä hunajaa ilmaiseksi. Niin tuossa viitassakin lukee. - E-en minä välitä hunajasta, sanoi Ville, joka ei tiennyt koko maailmassa mitään parempaa kuin hunaja.

Samaa tahtia jatkuivat seuraavatkin päivät. Opettaja ja lapset keksivät yhä uusia  jekkuja. Kaikesta Ville jäi osattomaksi vain siksi, ettei osannut lukea eikä laskea!  Kyyneleitä nieleskellen hän sanoi joka kerta,  ettei välitä siitä tai tuosta herkusta.

Sitten  yhdellä välitunnilla  samainen  peikkotyttö  Annikka  tuli  Villen luo ja sanoi:  Kuule, minulla käy niin sääliksi, kun sinä aina jäät ilman. Etkö sinä jo haluaisi oppia lukemaan ja laskemaan? Villen suusta oli melkein päästä, ettei hän välitä, mutta hän nielaisi sen takaisin. Annikan sanat panivat pohtimaan, pitäisikö hänen vielä isonakin jäädä ilman kaikenlaista. Se tuntui kammottavalta ajatukselta, ja arasti hän kysyi Annikalta: Opettaisitko sinä minua? -  Tietenkin! vastasi Annikka. Aloitetaan jo tänään.

Ja niin Annikka tuli joka päivä koulun päätteeksi Villen kotiin. Ensin Ville oppi kirjaimet ja sitten vähän lukemaankin. Kun Annikka opetti käpyjen avulla yhteen- ja vähennyslaskua, rupesi Ville ihan pitämään laskemisesta - ja siinä sivussa entistä enemmän Annikastakin.  Viikkojen aherruksen jälkeen Ville osasi lukea ja laskea lähes yhtä hyvin kuin muut peikkolapset.

Kun Ville ensimmäisen kerran luki luokan edessä aapisesta kokonaisen sivun, niin opettaja vinkkasi silmää muille lapsille. Sitten hän sanoi Villelle: Kylläpä sinä olet nopea oppimaan! -  Ni-iin, vastasi Ville tärkeän oloisena, eihän tässä elämässä muuten pärjää. Siitä lähtien Ville oli yksi luokan ahkerimmista oppilaista.